Kaikki tiedotusvälineet Suomessa ovat sokaistuneet julmasta tappotyöstä Tuusulassa ja jokainen lehti myy itseään "Mahtavalla 22 sivun pakettina". Kuolema myy aina. Varsinkin kun sellainen raaka tapahtuma tapahtuu Suomessa.
Lehdissä kiertää samat haastattelut, samoista luokista rynnitään ikkunan kautta ulos yhä uudestaan ja uudestaan eikä kukaan osaa sanoa muuta kuin "kauhistuttava tapaus". Lehdet yrittävät pysyä objektiivisinä, mutta keskustelupalstoilla vilkas syyttelykierros on alkanut. Onko syy vanhemmissa, peleissä, musiikissa ja hulluissa amerikkalaisissa, jotka antavat tappavia esimerkkejä kilteille suomalaisille? Vai paljastuiko suomalaisten todellinen luonne ja olotila - väkivaltainen ja masentunut?

Ei mua ainakaan auta se, että pappi aamunavauksessa lausuu rukouksia ja pyytää antamaan uhrit ja omaiset Jumalan käsiin. Musta tuntuu, että ongelmien hoitamisen sijaan ne on annettu Jumalan käsiin jo vuosikymmenien ajan.

Tämä tapaus on saanut maailmanlaajuisesti niin paljon huomiota, että tässä herää kysymys - Saako tämä valtava julkisuus muutkin hullut pyssyjensa kanssa ulos kaapista vai saako tämä tapaus yhteiskunnan toimimaan kansalaisten mielenterveyden parantamiseksi? Pekka-Eric Auvisen ideahan oli saada tälle asialle mahdollisimman paljon julkisuutta ja saada muut, hänen kanssa samalla tavalla ajattelevat, toimimaan eli ampumaan toverinsa.

Tietenkin tämä tapahtuma koskettaa meitä syvästi, tapahtuihan kaikki Suomessa, kotimaassamme. Mutta silti mietin, että mitä tarvitaan, jotta maailmalla huomattaisiin myös ne miljoonat päivittäin nälkään kuolevat ihmiset? Kenet heidän pitää ampua?

Mä tiedän mitä mä haluan kirjoittaa silloin kun konetta ei ole lähelläkään eikä kynää heru. Silloin kun kävelee tuulta pakoon, käpertyy takin kauluksen sisään ja antaa rockin lämmittää kehoa rytmillään. Silloin tulee mieleen parhaat ajatukset, mutta ne katoaa samantien kun astuu kotiovesta sisään, heivaa laukun nurkkaan ja suuntaa jääkaapille. Viimeistään siinä vaiheessa kun käynnistän koneen, pääni on yhtä tyhjän kanssa. Silloin sormet näpyttelee pelkkää filosofista paskaa, esittelee ajatuksia, joita niiden kirjoittaja ei osaa ajatella. Silloin tyhjänpäiväinen ajatusmaailma yrittää kehittää itsestään parempaa kuin se on ja vakuuttaa muut sen syvällisyydestä. Kuten juuri nyt. Mitä väliä tollakin pa*kalla on?

Voisin kirjoittaa kotikaupunkini elämästä, siitä miten käyn kahta luokkaa lukiossa, miten luokallani on exäni pikkuveli, jonka äiti on entinen kotitalousopettajani,  entisen ruotsinmaikan tytär on taas toisella luokallani ja nykyisen ruotsinmaikan tyttären kanssa leikin barbeilla pari vuotta sitten tarhassa (työharjoittelu), psykaa opettaa taas ope, jonka mies on ollut mun musamaikka ja jonka tytär on pitänyt meille ussan tunteja. Hänen poikaansa mä lähes deittailin.   Sitten kun otetaan mukaan kaikkien siskot, veljet ja exät niin koulumme on yhtä suurta perhettä. Kuinka ihanaa ja kamalaa. Mutta en halua kirjoittaa tästä.

Voisin tietenkin myös palata edellisillan ja tämän aamun tapahtumiin, jotka sai mut itkun partaalle. Kuten siihen, että eilen olin oikein kunnon kansalainen, pesin kaikki 12 mukiani tietokonepöydältä ja kaksi lautasta, olin koneella selvästi vähemmän ja menin jopa nukkumaan 21:30 mitä ei ole kesän jälkeen oikeastaan tapahtunutkaan. Mutta jostain syystä Jumalat ei ollu mun puolella ja hyvistä teoistahan saa aina kärsiä rangaistuksen. Joten kun olin rauhallisin mielin juuri nukahtanut, äiti tuli iltavuorosta ja päätti siirtää auton talvirenkaat meidän huoneen läpi. Siinä mä sitten heräsin kauhussani siihen mielettömään muovipussien sähinään kun valtavat renkaat vyöri huoneen poikki ja äiti sekä pikkuveli marssi siinä talvisaappaissaan kuin norsut. Ainakin siltä musta tuntui kun unenpöperössä kauhussani sitä touhua katsoin. Lopulta äiti kehtasi vielä sanoa, että ei hän vaan tiennyt, että mä nukuin! Mitä h*lvettiä mä sitten olisin tehnyt pimeässä huoneessa peiton alla?! Älkää vastatko. Aamulla touhu jatkoi, kun sisko lähti kahdeksalta autokouluun ajotunnille ja kävi läpi oikein touhukkaasti korujaan, jotta en varmasti saisi nukuttua aamullakaan. Voin selventää tässä vaiheessa, että olin erittäin FED UP! En puhunut äidille. Vain rakkaalle kissalle. Kerrankin se oli tukenut mua ja ollut niin v*tun hiljaa. Koulussa selvisi vielä, että viikon ainoana päivänä, kun en joudu lojumaan koulussa neljään asti, en pääsekään kahdelta, vaan pidetään abikokous, josta v*tun varmasti tulee vaan pelkkää sotaa.
 Päivän päätteeksi mentiin erään konkursiin menneen urheilukaupan aleihin ettii jotain ja kun päätin maksaa 50€ ostokseni, kortti huusi tyhjyyttä. ARGH! Äiti oli sitten juuri nyt päättänyt ottaa sieltä velkani. ARGH! Kaikki, joille on joskus käynyt kömpelösti ja maksaessa rahat ei ole riittänyt, ymmärtävät varmasti tilanteen nolouden. Nyt pitää siirtää säästötililtä käyttätilille muutama euronen tai ehkä ei sittenkään. Säästyisi muutama euronen kun en niitä tuhlaisi. Odotan innolla päivän loppua, vai voiko tää tästä enää pahentua!? P*rrrrkele. Mutta en mä tästäkään haluaisi kirjoittaa. Ei en.

Kirjoittaisin mielelläni siitä kun psykan neljännellä tunnilla opettaja piti meille rentoutumisharjoituksen, istuttiin kaikki selät suorina ja jalat kunnolla lattialla. Käden rennosti sylissä ja syvästi hengittäen (en pystynyt hengittämään, nauratti liikaa) suljettiin silmämme. Tyhjennettiin mielemme, ja hoettiin mielessä "kaikki on ihan hyvin" (ja v*tut). Paras vaihe tuli kuitenkin silloin kun piti mielessä siirtyä paikkaan, jossa sillä hetkellä halusi eniten olla, paikkaan, jossa tuntisi olonsa hyväksi ja stressittomaksi. Minä siirryin vuorille. Kaikkialla olisi vihreätä, vuoret olisivat korkeita ja ilma olisi puhdasta. Keskelle vuorimetsää olisi pieni hirsimökkini, jossa olisi pieni keittiö, kylpyhuone, pienen pieni makuuhuone ja olohuone täynnä kirjoja. Sitten piti kuvitella sinne joku toinen, mutta sai olla myös yksin. Minä kuvittelin mökkiini aviomieheni, mua monta monta vuotta vanhemman miehen, joka kirjoitteli olohuoneen kirjoituspöydän takana jotain. Puhuttiin. Sitten oli aika jättää hyvästit, pussasin miestäni ja sanoin palaavani pian. Toivottavasti jossain vuoristomökissä on joku joka odottaa mua. Joku päivä lähden täältä ja palaan "kotiin". Tästä minä haluan kirjoittaa.


Tosi hassu mökki, ehkä vähän vaarallista, jos aamu-unisena astuu etuovesta ulos.


Tosta pidän, vähän pienempi saisi olla.


Ihana! Mutta mikä vitun hökkeli toi punainen on!?!


Perfect!


Perfect! Ehkä vähän pienempi tai ei sittenkään :)

Nyt on hyvä, kun päiväkirjamerkinnöistä ei ole mitään paineita, sillä näitä tuskin enää kukaan lukee, jos luki ennenkään. Nyt voin rauhassa jauhaa paskaa.

Ja paskaa riittää. Varsinkin tänään, kun unen ja kunnollisen ruuan puute on vienyt aivoista viimeisetkin järjenrippeet. Eilen illalla mieleni vastustuksesta huolimatta suuntasin siskon kanssa kohti pääkaupunkiseutua aikeissa liittyä tuhansien muiden bilehimoisten nisakkaiden sekaan illan hämärässä. Oltiin sitten kämpillä kolmisteen, minä, sisko ja paras ystävämme. L L L. Olemme L-trio ja ylpeitä siitä.

No vähät väliä sillä - asiaan. Kun päästiin kämpälle, aloitettiin kiihkeä valmistautuminen, ihan kuin jossain afrikkalaisessa rituaalissa, missä kiihkeät tanssisessiot täyttää illat, yöt, aamut ja päivät. Tosin meidän rituaalimme oli vähän valkoisempi, toki nokea hierottiin kasvoihimme ja tanssittiin rituaalitansseja ikivanhojen hittien säestyksellä, mutta perinteisestä rituaalista puuttui väkijuoma. Minä, heimomme vanhin akka, olen jättänyt väkijuomat unholaan jo vuosia sitten, ja ilmeisesti heimomme muut jäsenet yrittävät antaa henkistä tukea jättäämällä myös väkijuomakuppinsa tyhjentämättä ja näyttämällä nyrpeätä naamaa. Kiitän heimoamme.

Keskustaan päästiin vasta 23:00 jälkeen. Kai. En millään muista. Lähdettiin The Club'ille, josta en oikeastaan innostunut niin hirveän erityisesti, olinhan kuullut, että siellä taso ei ole kauhean korkealla, mitä ikään tulee. Mutta en voinut väittää vastaan heimomme tanssirituaaliexpertille, joten annoin paikalle mahdollisuuden. Ihmisiä oli paljon. Välillä tuntui, että kaikki eivät millään voi olla 18v. Ei millään. Välillä tunsin tosiaan itseäni ikivanhaksi muumioksi, ainakin museotasoiseksi, mitä muotiin, kampauksiin tai meikkeihin tuli. Paljasta pintaa oli paljon, korkkareita, joilla ei osattu kävellä ja illan erilaisia biisejä säesti jatkuva lasien pirskoutuminen lattiaan. Kukaan ei tosin edes kääntänyt katsetta tapahtumien suuntaan. Kai kaikki ovat niin tottuneita siihen. Ja ketään ei kiinnosta. Kunhan se ei ole oma lasi. Täys lasi. Kaikki pyörivät omissa maailmoissa, ajatellen omia haluja ja tarpeita. Niinkuin länsimaissa kuuluu tehdä.

Vaikka tarkoitukseni oli pysyä omissa oloissani niin pitkälle kuin mahdollista (nimittäin jos ketään miestä katsoi silmiin, hän oletti sen olevan kutsu sänkyyn), niin muutaman tyypin kanssa tuli kuitenkin juteltua. En lopulta tiedä, kumpi osapuoli kärsi enemmän henkisiä vaurioita. Me vai he. Heitä järkytti se, että olimme tulleet sinne vain tanssimaan, pitämään hauskaa ILMAN alkoholia. Emme siis hakeneet yhdenyön suhdetta, yrjöasteista känniä tai julkista nolausta. Meitä järkytti se, heidän kapeakatseisuus, heidän ihmetyksensä ja silmien pullistumien. Tosin se saattoi johtua alkoholistakin.

Päästiin takaisin kämpälle vähän ennen 7:00 aamulla. Väsytti, vitutti, väsytti. Nukahdin. Kaveri L lähti yhdeksän junalla landelle, kotiseudulleen, siskoni L lähti kymmenen bussilla kohti Siperiaa tai ainakin vähän samantapaisiin olosuhteisiin ja minä, L tulin klo 12 junalla kotiin, Landelle, jossa nyt imeskelen karkkejani. Vitutuspäivä tämä oli ja on, totta tosiaan. Junalippu kotiin maksoi lopulta yli 21€ ja kengät kastoi loskapaskakakkasäässä pahasti, olin kylmissäni ja vitutustasolla helvetin alapuolella. Olin nälissäni ja joku idiootti oli täyttänyt pikkuruisen kaupungimme helvetinmoisella loskakerroksella. Paskat.

Perrrrkele.

(Pyydän anteeksi monia kirosanoja, parempia en muistanut. Tällä hetkellä kahden tunnin aamu-unet pyörittää aivoistani vehnäpullia)

Kahdeksasta neljään päivät koulussa ovat ilman kurjaa oloakin rasittavan pitkiä. Väsyneenä ja ärsyyntyneenä ne ovat vielä pidempiä. Varsinkin, kun aamulla on pimeätä ja koulusta tullessa on taas pimeätä. Ja siinä välissä sataa vettä.
Aamulla kuivasin hiukseni kunnolla, musta ne näytti melkein tuuheilta, lähes terveiltä. Astuin ulos kylmään ja sateiseen syysilmaan, tihkusade litisti tukkani kiinni päännahkaan ja kesäkengät meinasi vetää multa jalat alta mutaisella metsätiellä, jota pitkin kaverin luo siskon kanssa käveltiin. Saatiin onneksi kyyti kouluun, vaikka hiukset olikin menetetty.

Kun tulin taas lkouluun tänä syksynä, niin olin valinnut yli 90 kurssia yhteensä kolmelle vuodelle. Parissa kuukaudessa motivaatio on tasaiseen tahtiin laskenut pohjamutiin, ja nyt on hyvä, jos saan enää edes sen pakollisen 75 kurssia kokoon. Nyt on 45 kurssia tehty, ja tämän jakson jälkeen menee yli 50. Kuitenkin on pakko saada vielä jonkun verran kursseja tänä vuonna. Keväälle jää varmaan 4-5 kurssia per jakso. Neljä on pakko valita, jos tukea haluaa saada. Seuraavassa jaksossa on kuitenkin joku 6-7 kurssia, mistä en tykkää. Yritän keksiä jonkun keinon, jolla päästä muutamasta kurssista. Siinä meni sitten se yksi vapaa tunti, kun mietin tota kurssisuunnitelmaa...

12-14 oli äikkää ja se meni ihan hyvin. Piristyin hieman ja hauskaakin oli. Mutta sitten 14-16 oli matikkaa ja se oli ihan hirveätä. En tajua mistään mitään ja se ahdistaa. Mutta ope jaksaa vaan hymyillä ja sanoa rauhallisesti, että kyllä se siitä. Argh. Lopulta olinkin tunnilla nukahtamispisteessä, vaikka kuinka yritin pitää itseäni hereillä keksimällä lapsilleni nimiä. En vieläkään halua lapsia (hui kauheeta), mutta rakastan edelleen nimiä.

Jos saan pojan, sen nimeksi tulee Kai Leon Markel ja tytölle tulee nimeksi Kaie Nela Emilia. Nimet kuulostaa varmaan vähän oudolta suomalaisen suussa, mutta itse pidän niistä. Kai on yksi suosikkinimistä, vaikka se onkin vähän hämmentävä: Suomessa se on pojan nimi ja Virossa tytön. Pidän myös Leo-nimestä, mutta eräs seikka estää sen käyttämisen, joten Leon on aivan yhtä hyvä. Markel on taas pikkuveljeni nimi, joka lensi pois aivan liian aikaisin. Tytön nimestä sen verran, että Kaie on virolainen tytönnimi, ja haluan ehdottomasti virolaista kulttuuria mukaan. Nela on muuten vaan kaunis nimi (äännetään Ne:la, jossa on 1,5 e:tä, ei ihan Neela siis) ja Emilia on taas ehdottomasti yksi kauneimmista nimistä.

Matemaattisen kärsimyksen jälkeen soitin äidille, jotta saisin mahdollisesti kyydin kotiin. Epäilin nimittäin kävelykykyäni, sillä silmät eivät edelleenkään pysyneet auki. Käytiin kuitenkin Säästöpörssin kautta ja ostin liikaa karkkia. Kuinka monta kertaa olenkaan luvannut pyhästi olla syömättä karkkia? Liian monesti.

Mutta käytän karkkia ja huumoria suojakeinoina pahaa maailmaa vastaan. Nimittäin olen edelleen riidoissa entisen ystäväni kanssa, eli emme puhu lainkaan. Hänellä on omat tukijoukkonsa ja mulla omat. Tukijoukkomme saattavat keskustella keskenään, mutta me emme. Nyt näyttää siltä, että hänen tukijoukkonsa eivät enää puhu mulle, ja eivät mun tukijoukot oikeastaan puhu ex-ystävällekään. Kylmä sota on ollut käynnissä jo pitkään. Mua kuitenkin loukkasi tänään, kun luokkalainen tyttö, jonka kanssa olen ollut puheväleissä, ei ollut edes huomaavinaan mua, kun häntä puhuttelin. En yleensä välitä siitä, mitä ihmiset puhuu mulle. En ainakaan paljon, mutta joskus tuntuu, että tämä menee jo vähän liian pitkälle. Mutta olkoot sitten. Itse olin typerys kun haukuin ystävääni selän takana, enkä päin naamaa.

Nyt olin pyrkinyt siihen periaatteeseen, että olen hyvissä väleissä vain niiden kanssa, joiden kans voin puhua suoraan. Tai sit ei ole ollenkaan negatiivista sanomista heistä. Juoruilu on kuitenkin ilkeätä ja saattaa johtaa ikäviin seurauksiin.

Yritän vielä pitää silmiäni hetken auki...Jaksaa, jaksaa, jaksaa.

ZzzZzzZzz

Mua ärsyttää kamalasti se, miten jännitän esiintymistilanteita. Tänään hissan tunnilla piti pitää Intiasta kulttuuriaiheinen esitelmä, joka kesti mielestäni ties kuinka kauan. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, mutta en silti nauti tilanteesta, missä koko luokan tylsistyneet katseet ovat kohdistuneet minuun. Toi oli oikeastaan vähän itsekeskeisesti sanottu, sillä pidin esitelmän ystävän kanssa, mutta se ei esiintymisjännitystä paljon vähentänyt. Onneksi en ole sitä tyyppiä, joka ravaa luokan edessä kuin päätön kana. Pystyn hallitsemaan kehoani, eivätkä kädet tärise. Näytän normaalilta, mitä nyt niitä tomaatinpunaisia poskia, mutta pahinta on äänen särkyminen. Varsinkin se kun en muista hengittää. Kyllä, eniten ärsyttää hengittämisen unohtaminen.
Muuten esitelmä meni kai ihan hyvin, yksi henkilö luokasta jaksoi kuunnella sen innostuneen näköisenä loppuun asti, ja olen lähes varma, että hän ei ollut pilvessä. Opettaja tuijotti sen sijaan outo hymy huulilla, en ole ihan varma miten sitä pitäisi tulkita. Oliko esitys niin naurettava vai? Lopuksi hän sanoi sitä "mielenkiintoiseksi". Anteeksi? Mitä se tarkoittaa? Mulle se tarkoittaa samaa kuin "kiva" eli kaikkea paskasta pyhään.

Kun lopulta astuin ulos luokasta, ja ulos koulun ovesta, jännitys laukesi pikkuhiljaa. Ulkona tuuli kuin viimeistä päivää ja syksyn viimeiset lehdet hakkasivat kasvoihini. Poltin siinä hetken huumassa tupakan, vaikka siltä ei edes tuntunut. Kuuntelin täysillä musiikkia ja yritin pitää käsiäni jotenkin lämpimänä. Joku idiootti varasti viime viikolla pyöräni, joten olen vähän niinkuin pakosta kävellen. Ja kun heräsin aamulla 5:30 tekemään tota hissan esitelmää (totta, tuppaa ne asiat jäämään vähän viime tinkaan, vai?) niin unohdin kiireessä lapasetkin. Päivän paras piristys olikin muuten aamulla lukemani Roman Schatzin pitämä blogi MTV3-sivulla. En oikeasti tiedä mikä mua vaivaa, mutta hän kiinnostaa mua. Heh.

Kotona sisko oli laittanut sosekeittoa. Mikä siinä sosekeitoissa kiehtoo. Varsinkin toi porkkananvärinen keitto oli kuin vauvan paskaa. Ei millään pahalla, ihan syötävää siinä olisi, mutta jos kerran on vauvaiästä päässyt, niin eikö voisi jättää ne vauvaruuatkin? No oli se sentään parempaa kuin äitini laittama aamupuuro, jota kohteliasuudesta söin. Hän oli jättänyt puurokattilaan oikein lapun, että syökää lapset nyt puuroa ja kun kukaan muu lapsista ei syönyt, niin tunsin suurta pakottavaa velvollisuutta tarttua vihaamani puuroon ja tunkea se alas kurkustani. Pahaa oli, mutta alas meni. Pitää varoa, ettei tästä synny vaikka puurokammoa. Sehän vasta kamalaa olisikin.

Päivän kauhut ei todellakaan loppuneet puuroon. Ehei. Illalla äiti päätti, että olisin sopiva ehdokas auttamaan häntä laskujen kirjoittamisessa tietokoneella. Yleensä sellaiset vaativat hommat on saanut hoitaa kärsivällinen siskoni, joka laittaa sosekeittoa, mutta nyt hän oli jo kolmatta kertaa puhelimessa poikaystävänsä kanssa, joka on sivarissa jossain helvetissä ja valittaa, että siellä ei ole ketään normaalia. Ainoat normaalit kuulemma haki lykkäystä vedoten mielenterveysongelmiin. Ihan totta. No eli siskoni ei millään pystynyt kädestä pitäen selittämään äidille, miten se "kopioi" ja "liitä" oikein toimii ton hiiren kanssa. Tämän illan jälkeen mulle on kyllä varmistunut, että opettajaa ei minusta ikinä tule. Ripustaisin varmasti oppilaani varpaistaan kattoon toivoen, että vilkas verenkierto aivoissa auttaisi heitä ymmärtämään edes jotakin!!! Enpä viitsinyt äitiä ripustaa kattoon varpaistaan, joten yritin parhaani mukaan huutamalla asioita selittää. Hermostuin lopulta niin, että jouduin tyytymään ruokaan, tein erittäin mausteista perunasalaattia ja rauhotin itseäni Hesarin parissa. Toimii aina. Ja kun lisää hetkeen vielä teetä, niin sitä brittiläisempää. Nyt siitä on jo useita tunteja, mutta en ole vieläkään täysin rauhoittunut opettamisen kauhuista.

Lähden tästä lukemaan muutaman Romanin merkintöjä, ehkä se auttais. Ehkä nähdään, ehkä ei.