Mua ärsyttää kamalasti se, miten jännitän esiintymistilanteita. Tänään hissan tunnilla piti pitää Intiasta kulttuuriaiheinen esitelmä, joka kesti mielestäni ties kuinka kauan. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, mutta en silti nauti tilanteesta, missä koko luokan tylsistyneet katseet ovat kohdistuneet minuun. Toi oli oikeastaan vähän itsekeskeisesti sanottu, sillä pidin esitelmän ystävän kanssa, mutta se ei esiintymisjännitystä paljon vähentänyt. Onneksi en ole sitä tyyppiä, joka ravaa luokan edessä kuin päätön kana. Pystyn hallitsemaan kehoani, eivätkä kädet tärise. Näytän normaalilta, mitä nyt niitä tomaatinpunaisia poskia, mutta pahinta on äänen särkyminen. Varsinkin se kun en muista hengittää. Kyllä, eniten ärsyttää hengittämisen unohtaminen.
Muuten esitelmä meni kai ihan hyvin, yksi henkilö luokasta jaksoi kuunnella sen innostuneen näköisenä loppuun asti, ja olen lähes varma, että hän ei ollut pilvessä. Opettaja tuijotti sen sijaan outo hymy huulilla, en ole ihan varma miten sitä pitäisi tulkita. Oliko esitys niin naurettava vai? Lopuksi hän sanoi sitä "mielenkiintoiseksi". Anteeksi? Mitä se tarkoittaa? Mulle se tarkoittaa samaa kuin "kiva" eli kaikkea paskasta pyhään.

Kun lopulta astuin ulos luokasta, ja ulos koulun ovesta, jännitys laukesi pikkuhiljaa. Ulkona tuuli kuin viimeistä päivää ja syksyn viimeiset lehdet hakkasivat kasvoihini. Poltin siinä hetken huumassa tupakan, vaikka siltä ei edes tuntunut. Kuuntelin täysillä musiikkia ja yritin pitää käsiäni jotenkin lämpimänä. Joku idiootti varasti viime viikolla pyöräni, joten olen vähän niinkuin pakosta kävellen. Ja kun heräsin aamulla 5:30 tekemään tota hissan esitelmää (totta, tuppaa ne asiat jäämään vähän viime tinkaan, vai?) niin unohdin kiireessä lapasetkin. Päivän paras piristys olikin muuten aamulla lukemani Roman Schatzin pitämä blogi MTV3-sivulla. En oikeasti tiedä mikä mua vaivaa, mutta hän kiinnostaa mua. Heh.

Kotona sisko oli laittanut sosekeittoa. Mikä siinä sosekeitoissa kiehtoo. Varsinkin toi porkkananvärinen keitto oli kuin vauvan paskaa. Ei millään pahalla, ihan syötävää siinä olisi, mutta jos kerran on vauvaiästä päässyt, niin eikö voisi jättää ne vauvaruuatkin? No oli se sentään parempaa kuin äitini laittama aamupuuro, jota kohteliasuudesta söin. Hän oli jättänyt puurokattilaan oikein lapun, että syökää lapset nyt puuroa ja kun kukaan muu lapsista ei syönyt, niin tunsin suurta pakottavaa velvollisuutta tarttua vihaamani puuroon ja tunkea se alas kurkustani. Pahaa oli, mutta alas meni. Pitää varoa, ettei tästä synny vaikka puurokammoa. Sehän vasta kamalaa olisikin.

Päivän kauhut ei todellakaan loppuneet puuroon. Ehei. Illalla äiti päätti, että olisin sopiva ehdokas auttamaan häntä laskujen kirjoittamisessa tietokoneella. Yleensä sellaiset vaativat hommat on saanut hoitaa kärsivällinen siskoni, joka laittaa sosekeittoa, mutta nyt hän oli jo kolmatta kertaa puhelimessa poikaystävänsä kanssa, joka on sivarissa jossain helvetissä ja valittaa, että siellä ei ole ketään normaalia. Ainoat normaalit kuulemma haki lykkäystä vedoten mielenterveysongelmiin. Ihan totta. No eli siskoni ei millään pystynyt kädestä pitäen selittämään äidille, miten se "kopioi" ja "liitä" oikein toimii ton hiiren kanssa. Tämän illan jälkeen mulle on kyllä varmistunut, että opettajaa ei minusta ikinä tule. Ripustaisin varmasti oppilaani varpaistaan kattoon toivoen, että vilkas verenkierto aivoissa auttaisi heitä ymmärtämään edes jotakin!!! Enpä viitsinyt äitiä ripustaa kattoon varpaistaan, joten yritin parhaani mukaan huutamalla asioita selittää. Hermostuin lopulta niin, että jouduin tyytymään ruokaan, tein erittäin mausteista perunasalaattia ja rauhotin itseäni Hesarin parissa. Toimii aina. Ja kun lisää hetkeen vielä teetä, niin sitä brittiläisempää. Nyt siitä on jo useita tunteja, mutta en ole vieläkään täysin rauhoittunut opettamisen kauhuista.

Lähden tästä lukemaan muutaman Romanin merkintöjä, ehkä se auttais. Ehkä nähdään, ehkä ei.