Mua ärsyttää kamalasti se, miten jännitän esiintymistilanteita. Tänään
hissan tunnilla piti pitää Intiasta kulttuuriaiheinen esitelmä, joka
kesti mielestäni ties kuinka kauan. Olen sosiaalinen ja
ulospäinsuuntautunut, mutta en silti nauti tilanteesta, missä koko
luokan tylsistyneet katseet ovat kohdistuneet minuun. Toi oli
oikeastaan vähän itsekeskeisesti sanottu, sillä pidin esitelmän ystävän
kanssa, mutta se ei esiintymisjännitystä paljon vähentänyt. Onneksi en
ole sitä tyyppiä, joka ravaa luokan edessä kuin päätön kana. Pystyn
hallitsemaan kehoani, eivätkä kädet tärise. Näytän normaalilta, mitä
nyt niitä tomaatinpunaisia poskia, mutta pahinta on äänen särkyminen.
Varsinkin se kun en muista hengittää. Kyllä, eniten ärsyttää
hengittämisen unohtaminen.
Muuten esitelmä meni kai ihan hyvin, yksi henkilö luokasta jaksoi
kuunnella sen innostuneen näköisenä loppuun asti, ja olen lähes varma,
että hän ei ollut pilvessä. Opettaja tuijotti sen sijaan outo hymy
huulilla, en ole ihan varma miten sitä pitäisi tulkita. Oliko esitys
niin naurettava vai? Lopuksi hän sanoi sitä "mielenkiintoiseksi".
Anteeksi? Mitä se tarkoittaa? Mulle se tarkoittaa samaa kuin "kiva" eli
kaikkea paskasta pyhään.
Kun lopulta astuin ulos luokasta, ja ulos koulun ovesta, jännitys
laukesi pikkuhiljaa. Ulkona tuuli kuin viimeistä päivää ja syksyn
viimeiset lehdet hakkasivat kasvoihini. Poltin siinä hetken huumassa
tupakan, vaikka siltä ei edes tuntunut. Kuuntelin täysillä musiikkia ja
yritin pitää käsiäni jotenkin lämpimänä. Joku idiootti varasti viime
viikolla pyöräni, joten olen vähän niinkuin pakosta kävellen. Ja kun
heräsin aamulla 5:30 tekemään tota hissan esitelmää (totta, tuppaa ne
asiat jäämään vähän viime tinkaan, vai?) niin unohdin kiireessä
lapasetkin. Päivän paras piristys olikin muuten aamulla lukemani Roman
Schatzin pitämä blogi MTV3-sivulla. En oikeasti tiedä mikä mua vaivaa,
mutta hän kiinnostaa mua. Heh.
Kotona sisko oli laittanut sosekeittoa. Mikä siinä sosekeitoissa
kiehtoo. Varsinkin toi porkkananvärinen keitto oli kuin vauvan paskaa.
Ei millään pahalla, ihan syötävää siinä olisi, mutta jos kerran on
vauvaiästä päässyt, niin eikö voisi jättää ne vauvaruuatkin? No oli se
sentään parempaa kuin äitini laittama aamupuuro, jota kohteliasuudesta
söin. Hän oli jättänyt puurokattilaan oikein lapun, että syökää lapset
nyt puuroa ja kun kukaan muu lapsista ei syönyt, niin tunsin suurta
pakottavaa velvollisuutta tarttua vihaamani puuroon ja tunkea se alas
kurkustani. Pahaa oli, mutta alas meni. Pitää varoa, ettei tästä synny
vaikka puurokammoa. Sehän vasta kamalaa olisikin.
Päivän kauhut ei todellakaan loppuneet puuroon. Ehei. Illalla äiti
päätti, että olisin sopiva ehdokas auttamaan häntä laskujen
kirjoittamisessa tietokoneella. Yleensä sellaiset vaativat hommat on
saanut hoitaa kärsivällinen siskoni, joka laittaa sosekeittoa, mutta
nyt hän oli jo kolmatta kertaa puhelimessa poikaystävänsä kanssa, joka
on sivarissa jossain helvetissä ja valittaa, että siellä ei ole ketään
normaalia. Ainoat normaalit kuulemma haki lykkäystä vedoten
mielenterveysongelmiin. Ihan totta. No eli siskoni ei millään pystynyt
kädestä pitäen selittämään äidille, miten se "kopioi" ja "liitä" oikein
toimii ton hiiren kanssa. Tämän illan jälkeen mulle on kyllä
varmistunut, että opettajaa ei minusta ikinä tule. Ripustaisin varmasti
oppilaani varpaistaan kattoon toivoen, että vilkas verenkierto aivoissa
auttaisi heitä ymmärtämään edes jotakin!!! Enpä viitsinyt äitiä
ripustaa kattoon varpaistaan, joten yritin parhaani mukaan huutamalla
asioita selittää. Hermostuin lopulta niin, että jouduin tyytymään
ruokaan, tein erittäin mausteista perunasalaattia ja rauhotin itseäni
Hesarin parissa. Toimii aina. Ja kun lisää hetkeen vielä teetä, niin
sitä brittiläisempää. Nyt siitä on jo useita tunteja, mutta en ole
vieläkään täysin rauhoittunut opettamisen kauhuista.
Lähden tästä lukemaan muutaman Romanin merkintöjä, ehkä se auttais. Ehkä nähdään, ehkä ei.
maanantai, 29. lokakuu 2007
Kommentit