Mä tiedän mitä mä haluan kirjoittaa silloin kun konetta ei ole lähelläkään eikä kynää heru. Silloin kun kävelee tuulta pakoon, käpertyy takin kauluksen sisään ja antaa rockin lämmittää kehoa rytmillään. Silloin tulee mieleen parhaat ajatukset, mutta ne katoaa samantien kun astuu kotiovesta sisään, heivaa laukun nurkkaan ja suuntaa jääkaapille. Viimeistään siinä vaiheessa kun käynnistän koneen, pääni on yhtä tyhjän kanssa. Silloin sormet näpyttelee pelkkää filosofista paskaa, esittelee ajatuksia, joita niiden kirjoittaja ei osaa ajatella. Silloin tyhjänpäiväinen ajatusmaailma yrittää kehittää itsestään parempaa kuin se on ja vakuuttaa muut sen syvällisyydestä. Kuten juuri nyt. Mitä väliä tollakin pa*kalla on?

Voisin kirjoittaa kotikaupunkini elämästä, siitä miten käyn kahta luokkaa lukiossa, miten luokallani on exäni pikkuveli, jonka äiti on entinen kotitalousopettajani,  entisen ruotsinmaikan tytär on taas toisella luokallani ja nykyisen ruotsinmaikan tyttären kanssa leikin barbeilla pari vuotta sitten tarhassa (työharjoittelu), psykaa opettaa taas ope, jonka mies on ollut mun musamaikka ja jonka tytär on pitänyt meille ussan tunteja. Hänen poikaansa mä lähes deittailin.   Sitten kun otetaan mukaan kaikkien siskot, veljet ja exät niin koulumme on yhtä suurta perhettä. Kuinka ihanaa ja kamalaa. Mutta en halua kirjoittaa tästä.

Voisin tietenkin myös palata edellisillan ja tämän aamun tapahtumiin, jotka sai mut itkun partaalle. Kuten siihen, että eilen olin oikein kunnon kansalainen, pesin kaikki 12 mukiani tietokonepöydältä ja kaksi lautasta, olin koneella selvästi vähemmän ja menin jopa nukkumaan 21:30 mitä ei ole kesän jälkeen oikeastaan tapahtunutkaan. Mutta jostain syystä Jumalat ei ollu mun puolella ja hyvistä teoistahan saa aina kärsiä rangaistuksen. Joten kun olin rauhallisin mielin juuri nukahtanut, äiti tuli iltavuorosta ja päätti siirtää auton talvirenkaat meidän huoneen läpi. Siinä mä sitten heräsin kauhussani siihen mielettömään muovipussien sähinään kun valtavat renkaat vyöri huoneen poikki ja äiti sekä pikkuveli marssi siinä talvisaappaissaan kuin norsut. Ainakin siltä musta tuntui kun unenpöperössä kauhussani sitä touhua katsoin. Lopulta äiti kehtasi vielä sanoa, että ei hän vaan tiennyt, että mä nukuin! Mitä h*lvettiä mä sitten olisin tehnyt pimeässä huoneessa peiton alla?! Älkää vastatko. Aamulla touhu jatkoi, kun sisko lähti kahdeksalta autokouluun ajotunnille ja kävi läpi oikein touhukkaasti korujaan, jotta en varmasti saisi nukuttua aamullakaan. Voin selventää tässä vaiheessa, että olin erittäin FED UP! En puhunut äidille. Vain rakkaalle kissalle. Kerrankin se oli tukenut mua ja ollut niin v*tun hiljaa. Koulussa selvisi vielä, että viikon ainoana päivänä, kun en joudu lojumaan koulussa neljään asti, en pääsekään kahdelta, vaan pidetään abikokous, josta v*tun varmasti tulee vaan pelkkää sotaa.
 Päivän päätteeksi mentiin erään konkursiin menneen urheilukaupan aleihin ettii jotain ja kun päätin maksaa 50€ ostokseni, kortti huusi tyhjyyttä. ARGH! Äiti oli sitten juuri nyt päättänyt ottaa sieltä velkani. ARGH! Kaikki, joille on joskus käynyt kömpelösti ja maksaessa rahat ei ole riittänyt, ymmärtävät varmasti tilanteen nolouden. Nyt pitää siirtää säästötililtä käyttätilille muutama euronen tai ehkä ei sittenkään. Säästyisi muutama euronen kun en niitä tuhlaisi. Odotan innolla päivän loppua, vai voiko tää tästä enää pahentua!? P*rrrrkele. Mutta en mä tästäkään haluaisi kirjoittaa. Ei en.

Kirjoittaisin mielelläni siitä kun psykan neljännellä tunnilla opettaja piti meille rentoutumisharjoituksen, istuttiin kaikki selät suorina ja jalat kunnolla lattialla. Käden rennosti sylissä ja syvästi hengittäen (en pystynyt hengittämään, nauratti liikaa) suljettiin silmämme. Tyhjennettiin mielemme, ja hoettiin mielessä "kaikki on ihan hyvin" (ja v*tut). Paras vaihe tuli kuitenkin silloin kun piti mielessä siirtyä paikkaan, jossa sillä hetkellä halusi eniten olla, paikkaan, jossa tuntisi olonsa hyväksi ja stressittomaksi. Minä siirryin vuorille. Kaikkialla olisi vihreätä, vuoret olisivat korkeita ja ilma olisi puhdasta. Keskelle vuorimetsää olisi pieni hirsimökkini, jossa olisi pieni keittiö, kylpyhuone, pienen pieni makuuhuone ja olohuone täynnä kirjoja. Sitten piti kuvitella sinne joku toinen, mutta sai olla myös yksin. Minä kuvittelin mökkiini aviomieheni, mua monta monta vuotta vanhemman miehen, joka kirjoitteli olohuoneen kirjoituspöydän takana jotain. Puhuttiin. Sitten oli aika jättää hyvästit, pussasin miestäni ja sanoin palaavani pian. Toivottavasti jossain vuoristomökissä on joku joka odottaa mua. Joku päivä lähden täältä ja palaan "kotiin". Tästä minä haluan kirjoittaa.


Tosi hassu mökki, ehkä vähän vaarallista, jos aamu-unisena astuu etuovesta ulos.


Tosta pidän, vähän pienempi saisi olla.


Ihana! Mutta mikä vitun hökkeli toi punainen on!?!


Perfect!


Perfect! Ehkä vähän pienempi tai ei sittenkään :)